Heavy Rain

Tyyntä ennen myrskyä

Ethan Mars on onnellinen arkkitehti, isä ja aviomies. Epäilyttävän aurinkoinen ja iloinen elämä saa tunnetusti tuntea kohtalon pimeän puolen. Kovalla kontrastilla alkupelin pouta muuttuu kaatosateeksi – siis kirjaimellisesti. Parransänki ja tuska kasvavat, kun Ethan joutuu koettelemaan rajojaan säilyttääkseen sen, mitä hänen elämästään on jäljellä. Origami-tappaja pitää poliisia pilkkanaan sieppaamalla ja tappamalla nuoria poikia. FBI lähettää profiloija Norman Jaydenin auttamaan rikostutkinnassa. Normanilla on käytössä kehittynyt ARI-järjestelmä, jota hän käyttää hyväkseen selvittäessään murhia. Scott Shelby on klassinen ja sympaattinen yksityisetsivä, jonka poikansa menettäneet perheet ovat palkanneet etsimään Origami-tappajaa. Madison Paige on unettomuudesta kärsivä valokuvaaja, joka sekaantuu tähän kaikkeen osittain tahtomattaan. Nämä neljä hahmoa tekevät tämän pelin. Synkistelyä, draamaa ja trilleriä tyylillä tarjoava Heavy Rain eroaa edukseen muusta pelimassasta.

Elokuvamainen ote tuo tunnetta

Hahmoissa on klassikoiden ainesta. Scott Shelby on kuitenkin ainoa joka todella jäi mieleen. Hieman ylipainoinen yksityisetsivä kaikilla kliseillä: voiko tämä resepti hahmonsuunnittelussa pettää? Normanilla taas voi leikkiä hyvää tai pahaa agenttia, riippuen tietenkin valinnoista. On kuitenkin harmi, että niinkin hienoa ja hieman futuristista vekotinta kuin ARI:a pääsee käyttämään niin vähän. Olisi ollut todella mielenkiintoista olla enemmän mukana rikostutkinnassa. Normanilla, kuten muillakin hahmoilla on omat demoninsa, joita pääsee vangitsemaan tai päästämään vapaaksi. Madison on hahmoista kenties värittömin. Tylysti voisin sanoa, että pakollinen silmänilo miespuolisille pelaajille latteine suihkukohtauksineen. Madisonille on kuitenkin kieltämättä kirjoitettu yksi hienoimmista pelikohtauksista pitkään aikaan. Kippis…ja kellariin. Mutta entäs Ethan? Ei käy kateeksi tämän miehen selviytymisseikkailua vastoinkäymisestä toiseen.Mitä sinä olisit valmis uhraamaan lapsesi vuoksi?

Valinnoilla on merkitystä

Heavy Rain ei päästä pelaajaa helpolla, eikä kyseessä ole pelin vaikeustaso. Pelin ikäraja ei ole tuulesta temmattu, eikä myöskään tieto siitä, että kyseessä on enemmänkin pelattava elokuva. Peli vaatii varttuneemman ajatusmaailman, ei pelkästään pelin väkivallan, tai seksin takia. Heavy Rainissa eteen tulevat valinnat ovat erittäin vaikeita ja pakottavat pelaajan välillä tuvautumaan pause-näppäimeen ja pieneen itsensä tutkiskeluun. Toki pelin voi pelata aivot narikassa ja näppäillä mitä sattuu, miettimättä mitään. Mutta mitä järkeä siinä nyt olisi?
Itselle ei tullut kertaakaan ns. Game Over. Jopa toisella pelikerralla, vaikka valinnat ja teot olivat täysin toiset, peli edelleen vain siirtyi tienhaarasta toiseen. Tähän pitäisi pelien pyrkiä. Tieto siitä, että päähenkilöitä voi menehtyä vääristä valinnoista tai kömpelöstä pelaamisesta ilman, että pelaaminen loppuu, nostaa pelin aina uudelle tasolle. Tietenkin peli antaa nyhveröille mahdollisuuden pelata kappaleita uudestaan, mitä en kuitenkaan suosittele. Pelaa mieluummin koko peli uudestaan. Uudelleen pelaamista peli kyllä kestää ja valinnoista riippuen tarina lyhenee tai kasvaa. Kahdeksan tunnin kummallakin puolella pyörivä elämys antaa aina pelaajalle mukavan kysymyksen: mitä jos?

Pikkupelejä riittää laidasta laitaan

Pelimekaniikka toimii melko hyvin. Hahmoa liikutellaan painamalla R2 pohjaan ja antamalla vasemmalla tatilla suunta. Muista napeista suoritetaan interaktiivisia toimintoja pelin tiimellyksessä. Niin sanotut QTE:t (Quick Time Event) suoritetaan oikean napin tai nappisarjan oikea-aikaisella painamisella, sekä tekemällä tiettyjä kuvioita oikealla tatilla. Ohjainta myös ravistellaan ja kallistellaan paikoitellen, mikä myös tuo mukavaa vaihtelua pelaamiseen. Tämän ohjaimen heiluttelun kanssa toivon kuitenkin pelitekijöiden pitävän järjen päässään. Itse en ainakaan halua, että pelatessa tulee hiki… Virheitä saa tehdä melko paljon, jotta peli muuttuu traagisesti. Mokasit tai et, peli kuitenkin jatkaa suuntaan tai toiseen. Loistavaa! Itse hahmon ohjaus aiheutti itselleni toisinaan vaikeuksia. Välillä tuntui, että pelihahmolla on vain neljä ilmansuuntaa minne kääntyä; kuvakulmien vaihtuessa tuli usein muutettua kulkusuuntaa turhaan. Kutkuttavissa tilanteissa pään pyöriminen yhdistettynä liikkumissuuntaan sai aikaan muutamia koomisia sekoilutilanteita hahmon yrittäessä mennä läpi esim. oviaukosta. En sano, että ohjaus ei toimi, se vain vaatii totuttelemista.

Tekniikka hallussa

Audiovisuaalinen puoli on myös kunnossa. Peli näyttää ja kuulostaa hyvältä. Musiikkiin ja äänimaailmaan kokonaisuuteen on panostettu mukavasti. Tiettyjä tilanteita osaa odottaa jo pelkästään musiikin vaihtuessa: toimii yhtä hyvin kuin Jokerin läsnäolo Dark Knightissa.
Grafiikka on odotetusti hyvännäköistä ja tekijät tietävät tämän. Latauskuvissa suorastaan esitellään heidän aikaansaannoksiaan seuraavaksi pelattavan hahmon lähikuvalla. Ja kieltämättä, kyllähän niitä on ilo katsella. Värimaailma on ihailtavan synkkä ja noir-henkisyys huokuu jokaisesta yksityiskohdasta. Selatessani bonussisällöstä konseptitaidetta ymmärsin, että tekijöillä on ollut selvä kuva, miltä pelin pitää näyttää. Hahmojen mallennukset näyttivät myös ällistyttävän paljon ääninäyttelijoiltään. Niinpä äänet istuvat hahmoihin hyvin.

Dialogit ja monologit ovat kiitettävällä tasolla. Muutamia ylinäyttelemisiä on havaittavissa, mutta kokonaisuus toimii. Pelihahmon ajatuksia pääsee tutkimaan L1 – näppäimellä, jolloin ne pyörivät pelaajan ympärillä jonkin näppäimen alla tilanteesta riippuen selvästi tai epäselvästi. Tämä ajatusleikki kuitenkin usein tuntui pelintekijöiden tavalta auttaa pelaajaa. Tähän ei olisi ollut tarvetta, sillä ne, jotka tätä peliä haluavat pelata, selviävät siitä varmasti ilman apuja. Eihän tässä pelissä pitäisi voida jäädä jumiin – lukuunottamatta muutamaa bugia, jotka pysäyttävät pelihahmon, mikä taas johtaa konsolin buuttamiseen. Keskusteluissa vastaukset, kysymykset ja toteamukset pyörivät pelaajan ympärillä samalla tavalla kuin ajatukset. Peli kuitenkin valitsee vaihtoehdoista yhden, jos ei haluamaansa valitse ajoissa.

Pelissä setvitään murhamysteerin ohessa arkipäivän asioita ja tempo on melko hidas. Tästä kukaan heliumteini tuskin saa paljoakaan irti. Peli varmasti kuitenkin kiinnostaa iäkkäämpää pelaajakuntaa. Heavy Rain on ennen kaikkea elämys, jota on ilo seurata myös sivusta. Koska peli on jaettu jaksoihin, sitä on mukava pelata myös kaverin kanssa vuorotellen. Toivottavasti Microsoftia harmittaa, että peli pääsi lipsumaan Sonyn talliin. Peliteollisuus tarvitsee uutta ja erilaista. Riskejä pitää ottaa. Quantric Dreamin pääjehu David Cage tietää tämän ja myös sen, mistä pelaajat pitävät. Cage huuhtoo Heavy Rainilla Fahrenheitin lopulla likaamansa maineen ja antaa pelaajalle unohtumattoman pelielämyksen.

Pelien parissa vietetty aika on kuin laittaisi pankkiin rahaa…vai miten se meni. Kuuntele Pelaajien Podcast!

Leave a reply:

Your email address will not be published.