Pelaajan aika

Harrastukset vaativat aikaa. Ei tarvitse mennä ajassa kuin vuosikymmen taaksepäin, kun varteenotettavia pelejä ilmestyi vain noin viisi vuodessa. Nyt kyseisen määrän voi miltei kertoa tuolla samalla luvulla. Pelien kestot olivat myös nykyistä lyhyempiä. Tämäkin vuosi näyttää siltä, että HC-peliharrastajien pelihyllyille kertyy keskimäärin kaksi peliä kuukaudessa. Ja kun ottaa huomioon rahamäärän ja montako tuntia yhteen peliin joutuu uhraamaan, ei ole ihme, että sosiaalinen elämä saa siipeensä.

Täydeltä erakoitumiselta kuitenkin välttyy Xbox-liven ja  PS-networkin kaltaisten pelaajia yhdistävien pelipalvelujen avulla. Vaikka moninpeluu verkon välityksellä onnistuukin usein saumattomasti ja on todella mukavaa, jään itse ainakin silloin tällöin kaipaamaan fyysistä peliseuraa. Se on aina yhtä mukavaa pelata hyvää peliä ystävien kanssa ja istua iltaa yhdessä. Hyvä peli, hyvä seura, hyvä ruoka, juoma ja mieli. Pakollisten velvollisuuksien (mm. työ, parisuhde) lisääntyessä jää yhä vähemmän aikaa tehdä juuri sitä mistä pitää eniten.
Kohtuullisen tai kohtuuttoman suurta ajankäyttöä pelaamiseen on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei itse harrasta pelaamista. Yleensä tämä kyseinen keskustelu tyrehtyy pitkiin hiljaisuuksiin ja tyhjiin katseisiin. Vaahtoaminen oman hahmon leveleistä, pelin graafisesta ulkoasusta tai pomotaisteluiden vaikudesta on melko turhaa. Asian kiteyttäminen kannattaa. Tämä on minun harrastukseni. Voiko asiaa enää selvemmin ilmoittaa?

Otetaan esimerkiksi jalkapallon peluu tai kuntosalilla käynti. Kumpaankin harrastukseen on varattu viikkoaikataulusta suuri määrä tunteja ja yleensä vielä kiinteät ajankohdat näiden harrastamiseen. Harvoin muut pistää pahakseen jos nämä harrastukset menevät sosiaalisten tilaisuuksien edelle. On outoa, miten miltei kaikkiin muihin harrastuksiin käytettyä vapaa-aikaa pystytään kunnioittamaan ja ymmärtämään, mutta pelien kohdalla kyse on ajan tuhlauksesta. Harrastustasa-arvo taitaa olla sopiva termi asialle, jonka puutetta monet tietämättäänkin kokevat. Myös itse pelaaminen harrastuksena saa halveksuntaa, mutta se onkin jo toinen juttu ja eri ajan pohdiskelu. Pelaamien ei ole enää yksinäisten 30-vuotiaiden, vanhempien luona asuvien neitsyiden ajanviete. Jopa perheet viettävät yhä enemmän yhteistä aikaa Wiin kaltaisten ”perhekonsolien” parissa. Yhä kasvava peliteollisuus hakee pikkuhiljaa jalansijaa ihmisten arjesta.

On harmi, että pelaamista ei lasketa ”oikeaksi” harrastukseksi. Vaikka pelaamista ei voi suoranaisesti rinnastaa fyysiseen urheiluharrastukseen, Wiin tarjoamat kuntoilupelit ovat kuitenkin kova hitti. Muillekin alustoille on jotain heilutettavaa lisälelua tarjolla. Eiköhän tällekin harrastukselle olisi suotavaa tehdä ns. ”treeniaikataulu”. Suosittelen siis peruspelikunnon ylläpitämiseksi vähimmäismäärää 6-12 tuntia 6-7 kertaa viikossa. Aluksi olisi hyvä verrytellä hieman aivoja ja sorminäppäryyttä tunnilla tai kahdella Modern Warfare 2:n moninpelissä. Itse suosin HC Team Death Matchia. Seuraavaksi muutama tunti tasoloikkaa, suosittelen Shadow Complexia. Nyt kun on saatu paikkoja vähän auki, on aika siirtyä hieman kuumottavampaan menoon. Jotain kauhua vähintään kolme tuntia, jotta verenpaine saadaan kohdalleen. Dead Space ajaa tämän asian mainiosti. Tässä välissä on hyvä antaa tyttöystävälle tai mille tahansa mahdolliselle elämänkumppanille hyvänyönsuukko ja asettaa suippokorvat päähän. Nelisen tuntia kevyttä kaapujumppaa esim. Dragon Agen tai Wow:in parissa. Ja ennen kuin aamuposti putoaa luukusta, on hyvä ottaa muutama tiukka S-mutka liian tehokkaalla autolla, vaikka Forza 3:ssa. Jos pelikuntoa ei ole vielä riittävästi jatkamiseen, voi treenit lopetella ottamalla jonkin käsikonsolin vuoteeseen mukaan ja siihen jonkin kevyen, venyttelyä vastaavan, dialogintäyteisen pelin. Nostalgian ystävänä ehdottaisin: PSP ja Final Fantasy VII.

Pelien parissa vietetty aika on kuin laittaisi pankkiin rahaa…vai miten se meni. Kuuntele Pelaajien Podcast!

Leave a reply:

Your email address will not be published.