Oletko koskaan seurannut sivusilmällä jotakuta ystävääsi, joka ei pelaa pelejä mutta pyrkii olemaan mukana kun niistä keskustellaan? Melko nopeasti ja intohimolla etenevä keskustelu kuulosta ummikon korvaan varmasti osittain mielenkiintoiselta, kaikkine näppärine lyhennyksineen ja pelislangeineen. Ei tarvitse kuitenkaan edetä montaakaan virkettä keskustelussa eteenpäin, kun kuuntelijan pään yläpuolelle pulpahtaa WTF-kupla. Hän jaksaa ehkä keskittyä vielä hetken, muutama mukananauru, jotka pikkuhiljaa muuttuvat hymähdyksiksi ja sen jälkeen katse alkaa hapuilla jotain, johon paeta tästä kiusallisesta tilanteesta. Kaikki, jotka ovat tämän kiusallisuuden kokeneet, oppivat aikanaan välttämään nämä keskustelut ja – jopa kiertämään ne kaukaa. Ainakin omat ei-pelaaja-ystävät katsovat ohikulkiessaan enää vain hymyillen ja kehottavat hankkimaan elämän.

Jokaisella tosipelaajalla on varmasti muutama kaveri, joka pitää satunnaisesta pelailusta. Itsellänikin on näitä yhden illan bondausjuttuja, joissa pelataan esim. co-op-tilassa jokin räiskintäpeli läpi. Turhan analyyttistä kokemusta on turha odottaa. Kevyt kritiikki koostuu lähinnä siitä, kun sanotaan, että jokin kohta on “ihan jees” tai todetaan, että peli näyttää hyvältä. Usein väkijuoman tahdittamana tapahtuva pelikokemus on silti omalla tavallaan mieltä keventävä. Tapa pelata pelejä ilman, että on jatkuvasti katsomassa jotakin kriittisin silmin, tuo mukanaa sitä hohtoa, jota pelaamisessa on alkujaan ollut. Itselleni on vuosien vieriessä tullut tavaksi keskittyä pelatessa yhä enemmän pelin sisältöön, ulkoasuun, ääniin, pelattavuuteen ja kaikkeen muuhun mikä nyt ikinä pelikokemukseen vaikuttaakin. On ilo huomata hämmästys ja ihailu uutta peliä kohtaan, jos pelikaverilla on muutama vuosi taukoa sitten viime pelisession sekä suppea tausta peleistä tai pelikehityksestä. Samalla muuttuu mielikuva siitä, mitä pelit nykyään ovat ja mitä ne tarjoavat. Olisi mukavaa kutsua tätä tapahtumaa jonkinlaiseksi pelikoulutukseksi.

Pelikoulutusta olisi syytä laajentaa myös muualle, varsinkin sinne, missä pelejä syystä tai toisesta osoitellaan sormella. Muun muassa professorit, psykologit ja tietenkin Jack Thompsonin kaltaiset asianajajat antavat melko painavaakin kritiikkiä siitä, miten pelit vaikuttavat ihmisiin. Suuren median edessä esitettyjen väitösten ei tarvitse olla edes osittain tosia, kun ne jo vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin. Harmaa on siis mustaa tai valkoista kun niin halutaan. Olisi mielenkiintoista päästä viettämään yhteinen peli-ilta tälläisen antipeli-ajattelijan kanssa. Tuskin tämän ajatukset pelien vaikutuksista muuttuisivat, mutta ainakin saisi tietää, mistä kaikki väitökset kumpuavat. Sitäkään en lähtisi kieltämään, etteivätkö väkivaltaiset pelit vaikuttaisi varsinkin nuoreen mieleen. Mutta siksi peleissä on ikärajat. Uskallan olettaa, että tämä ajojahti koskee suurelta osalta väkivaltapelejä. Lasketaanpa, miten paljon esimerkiksi sotasimulaatioon, murhaamiseen sekä taisteluun liittyviä pelejä on tarjolla…no melko paljon. Pelaajamäärät lasketaan miljoonissa, ja jos pelit vaikuttaisivat niin vahvasti kuin jotkut “asiantuntijat” väittävät, määrä pienenisi melko nopeasti. Terve ihminen osaa erottaa todellisuuden fiktiosta ja on kaikenkaikkiaan yllättävän fiksu olento. Yksilötasolla tapahtuvat mielenhorjunnat ja teot, saavat kaikki nämä asiantuntijalokit kaartelemaan viihteen ylläpuolelle ja kaakattamaan kaikkea mitä sylki suuhun tuo. Yhteiskunta, jossa elämme on oppinut etsimään syyllisen aina kun sellaista tarvitaan, vaikka väkisin. Kansa haluaa syyllisen, tai siis media haluaa syyllisen. Mitä surullisempi tai kauheampi rikos, sitä enemmän syyllistä tarvitaan. Vuosikymmen taaksepäin syyllinen oli vielä elokuvat, nyt videopelit.

Monella ihmisellä on jokin mielipide peleistä ja pelaamisesta. Eri mielipiteitä on aina. Mutta se miten ne mielipiteet muodostuvat on toinen asia. Pelaajan täytyy tehdä oma työnsä täällä ruohonjuuritasolla ja pyrkiä luomaan oikeampaa kuvaa siitä, mitä peliharrastus oikeasti on.

Harrastukset vaativat aikaa. Ei tarvitse mennä ajassa kuin vuosikymmen taaksepäin, kun varteenotettavia pelejä ilmestyi vain noin viisi vuodessa. Nyt kyseisen määrän voi miltei kertoa tuolla samalla luvulla. Pelien kestot olivat myös nykyistä lyhyempiä. Tämäkin vuosi näyttää siltä, että HC-peliharrastajien pelihyllyille kertyy keskimäärin kaksi peliä kuukaudessa. Ja kun ottaa huomioon rahamäärän ja montako tuntia yhteen peliin joutuu uhraamaan, ei ole ihme, että sosiaalinen elämä saa siipeensä.

Täydeltä erakoitumiselta kuitenkin välttyy Xbox-liven ja  PS-networkin kaltaisten pelaajia yhdistävien pelipalvelujen avulla. Vaikka moninpeluu verkon välityksellä onnistuukin usein saumattomasti ja on todella mukavaa, jään itse ainakin silloin tällöin kaipaamaan fyysistä peliseuraa. Se on aina yhtä mukavaa pelata hyvää peliä ystävien kanssa ja istua iltaa yhdessä. Hyvä peli, hyvä seura, hyvä ruoka, juoma ja mieli. Pakollisten velvollisuuksien (mm. työ, parisuhde) lisääntyessä jää yhä vähemmän aikaa tehdä juuri sitä mistä pitää eniten.
Kohtuullisen tai kohtuuttoman suurta ajankäyttöä pelaamiseen on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei itse harrasta pelaamista. Yleensä tämä kyseinen keskustelu tyrehtyy pitkiin hiljaisuuksiin ja tyhjiin katseisiin. Vaahtoaminen oman hahmon leveleistä, pelin graafisesta ulkoasusta tai pomotaisteluiden vaikudesta on melko turhaa. Asian kiteyttäminen kannattaa. Tämä on minun harrastukseni. Voiko asiaa enää selvemmin ilmoittaa?

Otetaan esimerkiksi jalkapallon peluu tai kuntosalilla käynti. Kumpaankin harrastukseen on varattu viikkoaikataulusta suuri määrä tunteja ja yleensä vielä kiinteät ajankohdat näiden harrastamiseen. Harvoin muut pistää pahakseen jos nämä harrastukset menevät sosiaalisten tilaisuuksien edelle. On outoa, miten miltei kaikkiin muihin harrastuksiin käytettyä vapaa-aikaa pystytään kunnioittamaan ja ymmärtämään, mutta pelien kohdalla kyse on ajan tuhlauksesta. Harrastustasa-arvo taitaa olla sopiva termi asialle, jonka puutetta monet tietämättäänkin kokevat. Myös itse pelaaminen harrastuksena saa halveksuntaa, mutta se onkin jo toinen juttu ja eri ajan pohdiskelu. Pelaamien ei ole enää yksinäisten 30-vuotiaiden, vanhempien luona asuvien neitsyiden ajanviete. Jopa perheet viettävät yhä enemmän yhteistä aikaa Wiin kaltaisten “perhekonsolien” parissa. Yhä kasvava peliteollisuus hakee pikkuhiljaa jalansijaa ihmisten arjesta.

On harmi, että pelaamista ei lasketa “oikeaksi” harrastukseksi. Vaikka pelaamista ei voi suoranaisesti rinnastaa fyysiseen urheiluharrastukseen, Wiin tarjoamat kuntoilupelit ovat kuitenkin kova hitti. Muillekin alustoille on jotain heilutettavaa lisälelua tarjolla. Eiköhän tällekin harrastukselle olisi suotavaa tehdä ns. “treeniaikataulu”. Suosittelen siis peruspelikunnon ylläpitämiseksi vähimmäismäärää 6-12 tuntia 6-7 kertaa viikossa. Aluksi olisi hyvä verrytellä hieman aivoja ja sorminäppäryyttä tunnilla tai kahdella Modern Warfare 2:n moninpelissä. Itse suosin HC Team Death Matchia. Seuraavaksi muutama tunti tasoloikkaa, suosittelen Shadow Complexia. Nyt kun on saatu paikkoja vähän auki, on aika siirtyä hieman kuumottavampaan menoon. Jotain kauhua vähintään kolme tuntia, jotta verenpaine saadaan kohdalleen. Dead Space ajaa tämän asian mainiosti. Tässä välissä on hyvä antaa tyttöystävälle tai mille tahansa mahdolliselle elämänkumppanille hyvänyönsuukko ja asettaa suippokorvat päähän. Nelisen tuntia kevyttä kaapujumppaa esim. Dragon Agen tai Wow:in parissa. Ja ennen kuin aamuposti putoaa luukusta, on hyvä ottaa muutama tiukka S-mutka liian tehokkaalla autolla, vaikka Forza 3:ssa. Jos pelikuntoa ei ole vielä riittävästi jatkamiseen, voi treenit lopetella ottamalla jonkin käsikonsolin vuoteeseen mukaan ja siihen jonkin kevyen, venyttelyä vastaavan, dialogintäyteisen pelin. Nostalgian ystävänä ehdottaisin: PSP ja Final Fantasy VII.