Tag Archives: Microsoft Studios
Battleblock Theater
Behemotin tuorein tekele tarjoaa tasoloikan ohella jos jonkinlaista pulmaa ratkottavaksi, yksin tai yhdessä. Ällösöpöäkin söpömpi peli vie ystäväjoukkomme epäonnisen veneretken päätteeksi mystiselle kissojen valtaamalle saarelle. Saarella tapahtuu kummia asioita, joiden näyttämönä toimii pahaisten kattien ylläpitämä erikoinen teatteri, jossa vangitut ystävykset joutuvat henkensä uhalla viihdyttämään näitä pahuuden riivaamia karvapalloja.
Turn the lights low and shut your faces
Kahdeksasta kappaleesta koostuva peli tappaa, ja se tekee sen hyvin. Atomeiksi hajoavaa hahmoa on varsinkin alkuun ilo katsella ja pelin tyssääminen teräaseisiin lähinnä naurattaa. Kappale koostuu yhdeksästä kentästä sekä kappaleen päättävästä, aikarajaa vastaan suoritettavasta loppukentästä. Pari ensimmäistä kappaletta sujuukin leppoisissa merkeissä, eikä puutumista havaitse lainkaan. Vaikeusasteen kasvaessa karsitaan jyvät akanoista todellisen hinkutuksen alkaessa. Yritys-erehdys alkaa pikkuhiljaa risoa, mutta sisu antaa voimaa eikä ohjaimesta vaan voi päästää irti. Vaikeimmillaankin peli on miellyttävä, vaikka takaraivossa kalvaakin ja lujaa.
Kenttien tavoitteena on kerätä vähintään kolme timanttia jotta poistumistie avautuu. Useimmiten timantit tarttuvat matkaan vähän puolihuomaamattomasti, mutta keräilijät saavatkin nähdä vähän vaivaa. Timantit eivät suinkaan rajoitu kolmeen, vaan niitä on kentät pullollaan. Näitä voi käyttää valuuttana vankilassa ja ostaa vangittuja tovereita ulos pelattaviksi hahmoiksi. Erilaisia aseita ostellaankin sitten keräämällä lankakeriä joita löytyy joka kentästä yksi, yleensä vähän vaivan takana sekin.
Kappaleen päättävä kenttä soljuu kuumottavasti aikarajaa vastaan, joka jo itsessään luo pientä tuskan tunnetta. Aikaa ei mitenkään ole reilulla kädellä jaettu ja pari kunnon mokaa huonolla ajoituksella varustettuna tuo aika ankean lopputuleman. Mitään mahdotonta tunnetta näistä kuitenkaan ei pääse syntymään ja ennenpitkää tarina pääseekin etenemään.
Sokeriöverit karkkimaassa
Pelin ulkoasu on erittäin viehättävä ja suloinen. Kentät näyttää karkilta, mutta voisivat paikoin olla hivenen vähemmän täynnä.. Noh, kaikkea. Tapahtumia saa seurata silmä kovana, kun katse harhailee elävässä taustassa vähän turhankin paljon. Ja kentistähän löytyy niinikään kaikkea mahdollista. Vaikeustason kasvaessa eteneminen onkin varsinaista kikkailua milloin katoavien laatikoiden, milloin tahmaisen mönjän peittämien pilareiden keskellä. Etenemistä hankaloittaa erilaisin asein varustetut kissat ja muut henkeä uhkaavat riiviöt siinä missä erilaiset ansat ja vesilätäkötkin.
Ääniraita hurmaa alkuun, mutta pelin edetessä alkaa ylipirteät renkutukset risomaan oikein olan takaa. Mustalla huumorilla varustettu peli saa kuitenkin propsit äärihauskasta kerronnasta. Puujalat ja tilannekomiikka maustavat jo niin synkeää tarinaa ja suuhun jää varsin omaleimainen maku.
Eikä tätä aarretta tarvitse pitää itsellään. Co-op on äärettömän kivaa ja kaverin spontaani kurittaminen toimii aina. Edetäkseen pitää kuitenkin tiimityötaidot olla hallussa. Moninpelimuotoja löytyy runsaasti erilaisia, näissä varastellaan hevosia taikka sieluja, leikitään kukkulan kuningasta ja scoretellaan parasta aikaa annetulla kentällä. Muutamia luetellakseni. Ja mikäli sekään ei riitä, voit tehdä ihan ikioman, kustomoidun kentän kenttäeditorilla. Puuhaa siis riittää.
BattleBlock Theater on kekseliäs ja persoonallinen peli, sitä ei voi kiistää. Peli toimii niin pieninä, kuin suurinakin annoksina eikä paikoin nihkeistä kentistäkään huolimatta osaa oikein ärsyttää. Yksi alkuvuoden ehdottomia lemppareitani ja pakkohankinta kaikille lajityypin ystäville.
Kirjoittanut: Jenni Ahlapuro
Kuvat: Official
Skulls of Shogun
Kenraali Akamoto on valmiina ottamaan haltuunsa Shogun-tittelin kun varjoista selkään paukahtaa puukko. Tuonelaan päätyvä samurai päättää ottaa asiat omiin käsiinsä ja valjastaa mukaansa resuisen joukon erilaisia sotilaita tukemaan tulevia valloitusaikeitaan uusilla metsästysmailla.
17-Bitin kehittämä vuoropohjainen strategiapeli tarjoilee pähkäiltävää sarjakuvamaisen suloisessa paketissa. Opettelun merkeissä sujuvat ensimmäiset kentät huijaavat hyväuskoista luulemaan että kyseessä olisi läpihuutojuttu, tosiasiassa pelin edetessä joutuu ratkaisuja pohtimaan paikoin ihan kunnolla ennenkun tie eteenpäin on avattu.
Yksi vuoro sisältää maksimissaan viisi käskyä joiden mukaan sotilaat toimivat joko hyökäten, puolustaen tai resursseja keräten. Kentistä löytyy riisinviljelysalustoja joita valtaamalla pelaaja saa valuuttaa jolla ostaa lisää asevoimaa, mikäli on saanut vallattua moiseen toimintaan oikeuttavan temppelin itselleen. Eläinmunkkeja summonoiva temppeli löytyy niinikään lähes joka kentästä ja nämä maagisilla voimilla siunatut kaverit ovatkin haluttua tavaraa myös vihollisen keskuudessa. Samaan aikaan olisi siis edettävä kentällä, kukistettava vihollinen, puolustettava kenraalia ja samalla turvattava omat valtauksensa. Huh, vähemmästäkin tulee kiire!
Kallona luoksesi pompin
Vastapuolta lahdattaessa menehtynyt yksikkö jättää jälkeensä kallonsa. Näitä popsimalla saa lisää helaa ja kolme kalloa nauttinut yksikkö muuttaa olomuotoaan demoniksi. Demonikätyri saa bonuksena toisen toimintavuoron ja tästä syystä kallot rouskuvat myös vastapuolen suussa tiuhaan tahtiin.
Sanomattakin on selvää että Akamoton menehdyttyä peli on menetetty. Houkutus käyttää kenraalia kentällä on suuri, sillä hahmolla on lähtökohtaisesti kaksi toimintovuoroa per käskytyskerta. Maltti kuitenkin on valttia ja ympärillä on paljon erilaista auttavaa kättä tarjolla. Jousipyssyin varustetut sotilaat aiheuttavat kohtalaista vahinkoa ilman että ottavat osumaa takaisin, jalkaväki on kestävämpää väkeä liikelaajuuden kustannuksella ja hyökätessä ottavat hittiä osakseen. Ratsuväki liikkuu ketterästi pitkiäkin matkoja, muttei ole läheskään jalkaväen veroista kestävyydessään. Munkeilta löytyy niin parantavia, kuin vahinkoa aiheuttaviakin voimia.
Oikean kätyrin käyttäminen oikeassa paikassa onkin ehkä haasteista suurin jotta asetetut tavoitteet täyttyvät. Vierekkäin asetetut yksiköt luovat myös ympärillensä iskua kestävän suojan joka on käytännöllinen suojaamaan esimerkiksi jouskariyksiköitä.
Maasto tarjoaa useita optioita helppoihin tappoihin ja lisävahingon tuottamiseen. Kallioiden reunat, piikikkäät puskat ja muut vaihtelevan maaston ilot auttavat oikein suunniteltuna reippaasti. Toisaalta taas vastajoukkojen kenraalia jahdatessa pelkät itsemurhaiskutkin kantavat yllättävän pitkälle.
Useiden alustojen iloa
Mielenkiintoista pelissä on sen moninpelimuoto Skulls Anywhere jota on mahdollista pelata eri Windows-alustoilla. Pilvitallennus mahdollistaa myös yksinpelikampanjan jatkamisen saumattomasti esimerkiksi Windows 7-puhelimella tai vaikkapa Windows 8-käyttöjärjestelmällä varustetulla pc:llä mikäli mukava tuokio sohvalla käy liian mukavaksi.
Harmillisesti en tätä ominaisuutta päässyt laitteiston puutoksien vuoksi testaamaan, mutta mikäli lupaukset täyttyvät odotetusti, on kyseessä ihan mukava lisä pelkkään XBLA-peliin.
Söötit grafiikat vetävät puoleensa, mutta ovat myös yksi pelin kompastuskivistä. Loputtomasta kallo- ja yksikköröykkiöstä on vaikea hahmottaa mitä tilanteessa tapahtuu ilman suurempaa paneutumista. Ihastuttava ääniraita on saanut inspiraatiota vanhoista samurai-elokuvista ja dialogi on pääsääntöisesti äärettömän hauskaa.
Kohtalaisen uniikki latauspeli hurmaa huumoriaspektillaan. Hc-taktikoijille pelistä ei välttämättä irtoa iloa, mutta muuten peli koukuttaa hyvin. Helposti lähestyttävä peli tarjoaa hieman alle kymmenisen tuntia kelpoa viihdettä.
Kirjoittanut: Jenni Ahlapuro
http://www.jepuankka.com
Bloodforge
God of Warissa pääset Kratoksen saappaisiin… tarkoitin siis, että Bloodforgessa pääset ohjastamaan Cromia, joka on ottanut tulet tyttöystävänsä murhasta. Rakastavaisten takaisin yhteen saattamiseksi ja murhan kostamiseksi sarvipäinen sankari Crom lähtee retkelle, jossa puolitetaan vihollinen jos toinenkin.
Kiillottamaton Cromi
Bloodforge on toimintapeli, joka kulkee God of Warin ja Dante’s Infernon jalanjäljillä. Oikeastaan Bloodforgen erot verrattuna esikuviinsa löytyvät kolmannen persoonan kamerasta ja siitä, että peli ei ole läheskään samalla tasolla kuin mainitsemani hack’n slash-pelit.
Bloodforgen suurimpana ongelmana on persoonattomuus, suunnittelumokat ja bugisuus. Pelin graafinen ilme on kohdillaan ja siitä näkyy selkeästi, että innoituksena on käytetty mm. 300-sarjakuvaa. Toisaalta grafiikoissa ja hahmosuunnitteluissa on menty sen verran mönkään, että harvoilla hahmoilla on kasvot, tai kasvoanimaatioita, mutta sen ymmärtää kun kuitenkin kyseessä on pienemmällä budjetilla varustettu Arcade-peli. Ongelmat hahmosuunnittelussa näyttäytyvät mm. välipomona, jolla on naaman tilalla sukupuolielimiä muistuttava lärpäke ja kentästä toiseen vastaan tulevat persoonattomat viholliset.
Kaipaa haastetta ja vaihtelua
Pelin kamera tuntuu ärsyttävän tökkivältä, ja sitä joutuu monesti itse säätämään haluamaansa kulmaan. Pelaajaa ärsyttää varsinkin kameran nykivä liike sitä käännettäessä ja kameraa joutuukin koko ajan kiertämään taistelun tiimellyksessä. Pelin ohjattavuus on toisaalta peruskamaa, mutta muutaman kentän jälkeen huomaa, että komboilla ei ole mitään väliä ja rämpyttämällä pystyy pelaamaan pelin läpi. Taistelut, muutamaa välipomoa lukuun ottamatta, ovat toistensa kopioita. Erikoishyökkäyksillä voi tuoda taisteluihin pientä vaihtelua, mutta nekin vaikuttavat hieman pliisuilta, jotka eivät tuo taisteluihin tarvittua raikkautta.
Normaalien lähitaisteluaseiden lisäksi Cromilla on käytössään jousipyssy, jonka käyttöä Climax ei ole aivan loppuun asti hionut, sillä suurin osa taisteluista on mahdollista suorittaa juoksemalla ympäri taisteluareenaa ja ampumalla jouskarilla taaksepäin. Toki jousipyssy ei ole aivan yhtä tehokas kuin lähitaisteluaseet, mutta pahassa paikassa tällä tavalla saa healthit pysymään kurissa. Healthin loppuminen ei missään vaiheessa kuitenkaan ole ongelma, sillä läpäisin pelin kertaakaan kuolematta. Edes pomoista ei löytynyt suurempaa haastetta.
Vastinetta rahalle?
Muita pelin outouksia on se, että putkimaisesti suunnittelujen kenttien reunoille ei pääse juoksemaan metriä lähemmäksi. Crom ei osaa suojata, eli ainoaksi tavaksi suojautua vihollisten hyökkäyksiltä löytyy roll-napista, joka asettaakin Cromille liikkeen ajaksi God-moden päälle, sillä vihollisten osumat eivät kuperkeikan aikana rekisteröidy.
Bloodforge on suoraviivainen putkijuoksu ja se on nopeasti pelattu läpi. Kaikista heikkouksista huolimatta peliä oli ajoittain jopa hauska pelata. Tosiasia on kuitenkin se, että pelillä ei ole minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa, eikä sitä auta monimutkaisesti tehty leaderboardit tai ”horde”-moodi. 1200 pisteen hinnalla peli on auttamattomasti liian kallis, vaikka pelillä on mielestäni hetkensä, kannattaa peliä testata ennen ostopäätöstä.
Kuvat: GiantBomb
Trials Evolution
Kotimaista Trials Evolutionia on odotettu vesi kielellä heti ensimmäisestä julkistuksesta ja videoista lähtien. Trials HD oli kaikin puolin hauska ja koukuttava peli, mutta Evolution vetää meiningin seuraavalle tasolle.
Harvoin tulee vastaan peli, joka vain yksinkertaisesti toimii jokaisella tasolla. Se viihdyttää, vetää puoleensa ja sen parista ei jaksaisi lähteä mihinkään. Trials Evolutionia on yksinkertaisesti todella hyvä pelata ja se on järisyttävän hauska peli. HD:sta ei olla pelattavuuden puolelta muututtu mihinkään, mutta 1200 MS –pisteen hintainen paketti on ahdettu niin täyteen uutta pelattavaa, että isompiakin pelejä varmasti hirvittää. Kun ottaa vielä huomioon pelin mukana tulevan kenttäeditorin jolla luotuja luomuksia voi näppärästi pistää muiden jakoon ja arvosteltavaksi, on pelin hintalappu hyvinkin huokea näin valtavaksi paketiksi.
Tuttu ja vaativa meininki
Periaate on tuttu ja turvallinen. Pelaajan on määrä päästä kentät läpi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähän kaatuillen. Kaatuilun välttäminen vaatii todella perinpohjaista mopedin hallintaa.
Trials HD oli varsin haastava peli ja niin on myös Evolution. Kenttien oppimiskäyrä nousee kätevästi ja lisenssit opettavat pelaajalle uudet temput ja tekniikat pelin edetessä. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä suoraviivaisesta kentästä kenttään etenemisestä, vaan myös kavereiden aikojen päihittämisestä, joka on tuttua edellisestä osasta. Evolutionin tekee selkeästi parempaa työtä pitämällä pelaajat otteessaan vaikeustason puolesta ja on aluksi hyvinkin lempeä sen suhteen, mutta kun päästään loppupään vaikeustasoille ja varsinkin viimeiseen, Extreme –tasolle, rupeaa hymy hyytymään. Nämä kentät ovat selkeästi vaikeampia kuin yksikään Trials HD:n loppupään kentistä.
Limbo Track
Trials HD sisälsi pääosin pelkästään sisäkenttiä ja Evolution laajentaa valikoimaa ulos ja mitä erikoisempiin ympäristöihin, joka jo yksinäänkin on varsin toivottu muutos. Visuaalisesti peli on tutun toimiva. Välillä pientä tekstuurien myöhäistä ilmestymistä on havaittavissa ja rataeditorin kanssa saa olla tarkkana jos haluaa tehdä visuaalisesti miellyttävän ja ”bugittoman” radan. Peli toimii pääosin sulavasti, mutta joissakin pelaajien itse tekemissä radoissa ilmeni pientä hidastumista.
Pelaaja tienaa yksinpelin kautta rahaa, jolla hahmoaan ja crossipyöriään voi muokata. On kuitenkin pieni harmi, ettei valinnanvaraa ole enemmän tällä alueella, koska loppujen lopuksi kätösissä on paljon kahisevaa, mutta ei mitään mihin sitä tuhlaisi. Kyseessä on kuitenkin varsin pieni töyssy varsin täydellisessä paketissa.
Neljä vauhtipäätä samalla radalla
Pelaajille on onneksi tarjolla paljon muutakin. Supercross –radat mahdollistavat neljän pelaajan samanaikaisen rallaamisen. Näitä ratoja on aluksi melko rajoitetusti, mutta rataeditori ja muiden luomukset laajentavat pelaajien ratavalikoimaa myös tältä osin.
Aikaisemmin mainitsemani rataeditori ansaitsee ylimääräisen sanasen. Kyseessä on erittäin monipuoliset työkalut sisältävä editori, jonka kautta pelaajalla on mahdollisuus tehdä ja muokata melkeinpä mitä vaan. RedLynx on tehnyt kenttien jakamisen ja lataamisen todella sulavaksi ja jokainen voi arvostella toisten luomukset tähtijärjestelmällä. Pelaajien into rakentaa näkyi jo serveriongelmina, jonka Microsoft korjasi varsin nopeasti. Pelaajat voivat tehdä yksin tai moninpeliratoja, joten pelattava ei todellakaan lopu kesken. Rataditorista löytyy myös ”Lite” –versio , jos laaja ja yksityiskohtainen meininki pelottaa.
Pelin soundtrack on jo saanut muutamissa medioissa kritiikkiä, mutta omasta mielestäni se toimii pelissä erittäin hyvin. Kyseessä on juuri sopivan yliampuva soundtrack, jonka yliretee asenne toimii Trials –pelissä todella hyvin ja nostattaa fiiliksiä yksin –ja moninpeliratoihin.
Trials –sarjan tarkka, yliampuva fysiikka toimii jälleen. Pelaaja oppii hallitsemaan mopediaan tarkasti pelin vaativissa ympäristöissä, jotka loppupäässä vaativat täydellistä ajovälineen hallintaa. Pelin menopelivalikoimassa on sopivasti eroa ja aina ei paras aika nopeimmalla vehkeellä irtoa.
Trials Evolution on 1200 MS –pisteen arvoinen ja enemmänkin. Kyseessä laajin ja hiotuin XBLA –peli mitä olen koskaan pelannut. Jos nyt jostain pitää valittaa, niin peli olisi kaivannut lisää vastinetta virtuaalirahoilleen, eli lisäkivaa hahmolleen ja menopeleilleen. Trials Evolution on kuitenkin niin hiottu, valtava ja hauska kokonaisuus, että marmatukset jäävät väkisinkin toissijaisiksi. Pelaajan.net suosittelee!!
Kuvat: Giant Bomb
Alan Wake’s American Nightmare
Suomalaisen Remedyn kehittämä Alan Wake palaa taistelemaan pimeyttä vastaan Xbox Live Arcadessa julkaistussa itsenäisessä spin-off Alan Wake’s American Nightmare -pelissä. alkuperäinen Alan Wake otettiin pelaajien ja kriitikoiden vastaan jokseenkin nihkeästi, vaikka peli oli pienistä puutteistaan huolimatta laatukamaa. Miten Alan Wake pärjää uudessa seikkailussaan, jossa vastassaan Wake saa pahan kaksoisolentonsa Mr. Scratchin?
Hiekkalaatikolta hiekkalaatikolle
Waken ensimmäisessä seikkailussa toiminta tapahtui Bright Falls-nimisessä kaupungissa, mutta nyt valon sankari on imeytynyt Twilight Zonemaiseen Night Springs-televisiosarjan osaan, johon Wake on virtuaalimaailmassa aikaisemmin kirjoittanut jaksojen käsikirjoituksia. Night Springs tuli pelaajille jo tutuksi Waken debyyttipelin pelinsisäisistä minitelevisioista. Omien sanojensa mukaan Remedy on halunnut tehdä American Nightmaresta “pulp action”-seikkailun, joka on suunnattu tosipelaajille, mutta samalla helposti lähestyttävämpi kuin alkuperäinen Alan Wake.
Alan Waken piti alun perin olla hiekkalaatikkopeli, mutta päätyivät kuitenkin putkimaisempaan pelimaailmaan. American Nightmaressa Remedyläiset ovat antaneet pieniä maistiaisia siitä, millainen peli olisi saattanut olla. Alan herää aavikolta Night Springsissä ja pimeys on jälleen kaapannyt hyväuskoisia immeisiä pauloihinsa. Peli on jaettu kolmeen alueeseen: Rest Stop-, Observatory- ja Drive-in theatre-kenttiin. Jokainen on itsessään kohtalaisen kokoinen kenttä, jossa Wake pääsee etsimään tavaroita ja pelastamaan isorintaisia naisia Mr. Scratchin kynsistä. Liikkuminen ja tavaroiden etsiminen on American Nightmaressa hauskaa puuhaa, niin kauan kunnes peli alkaa toistaa itseään. Toisto on tarinaan sisäänkirjoitettua, mutta lopulta se alkaa ärsyttää pelaajaa. Kolme kenttää tuntuu lopulta olevan liian pieni määrä, vaikka sisällönpuutteesta ei sinällään peliä voi syyttää.
Kuntokuuri
American Nightmaressa Alan on saanut käyttöönsä liudan uusia aseita. Käytettävissä on mm. naulapyssy, jalkajousi jne. Tämä tuo mukavaa vaihtelua taistelukohtauksiin, vaikka itse pelasin pelin läpi käyttäen miltei pelkästään aseita jotka tuntuivat parhailta omaan pelityyliin nähden. Esimerkiksi jalkajousi oli varsin kätevä, jalkajousella ei tarvitse taskulampun avulla poistaa pimeyttä vihulaisista, vaan voi suoraan tussauttaa nuolen pahiksen kuontaloon. Uusia aseita saa unlockattua keräämällä käsikirjoitussivuja ja samalla tämä mahdollistaa aseiden käytön myös arcade-moodissa. Ammusten määrää on nyt myös lisätty mm. ammuskaappien avulla, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisen Alan Waken tapaan panokset eivät pääse loppumaan kesken. Vihollisten kirjo on myös kasvanut ja yhdessä käsikirjoitussivussa Remedy itseironisesti toteaakin, että alkuperäisen Alan Waken viholliskaarti oli jokseenkin tylsähkö. Miellyttäviä uudistuksiin kuuluu myös minikartta, jolla löytää helposti mm. puuttuvat käsikirjoitusten sivut, ammuksia ja energiaa palauttavat katulamput. Alan Wake on selkeästi käynyt uusinta peliään varten myös lenkkipolulla, sillä Wake jaksaa juosta Amerikkalaisessa Painajaisessa huomattavasti pitempään kuin ennen. Bright Fallsissa Alan joutui usein tilanteeseen, jossa kudit olivat loppu ja ainoa selviytymiskeino oli juosta katulampun alle. Valitettavasti Alanin juoksukunto oli silloin samaa luokkaa kuin raskaana olevan naisen, mutta nyt Waken jalka nousee huomattavasti kevyemmin ja ohjainkin säästyy seinään kohdistuvalta pesäpalloheitolta.
Tautologiaa
Tässä arvostelussa olen tarpeeksi verranut Alan Wake’s American Nightmarea pelin esi-isään. Kokonaisuudessaan Amerikan Painajainen on erinomainen Live Arcade-peli, jonka pelaaminen on nautittavaa puuhaa, vaikka loppua kohti toistoa alkaa olla liikaa. Remedyn luoma tarina on jokseenkin sekava, mutta eihän kaikkea olekaan tarkoitettu ymmärrettäväksi, mielikuvitukselle pitää myös jättää tilaa. Peli voisi olla myös hieman pidempi, sillä läpäisin pelin kolmessa illassa satunnaisella pelaamisella. Peliin on lisätty arcade-moodi, joka on yksinkertaisuudessaan yksinpelattava horde-moodi, jossa viholliset hyökkäävät Waken kimppuun aalloittain ja lisäpisteitä saa tappokomboilla ja tuhottujen vihollisten lukumäärällä. Yhden kentän peliaika on kymmenen minuuttia ja valittavana on iso liuta pelikenttiä. Arcade-moodia on mahdollista pelata ainoastaan yksin ja jäin hieman kaipaamaan mahdollisuutta pelata kaverin kanssa. Vaikka kaverin kanssa ei voikaan pelata, niin pelaaminen on silti hauskaa ja mieli tekee aina parantaa omaa tulosta ja unlockata uusia kenttiä. Tuloksia voit seurata online-lederboardseilla ja lyödä kaverin tuloksen.
Kaiken kaikkiaan Alan Wake’s American Nightmare on yksi viime aikojen Xbox Live Arcaden parhaita pelejä. Ladattavan sisällön muoto alkaa jo lähentyä kauppojen tarjontaa ja American Nightmare on tästä hyvä esimerkki. Peliä on mukava pelata ja Twilight Zonea muistuttava tarina tuntuu mukavan raikkaalta, vaikka tekstin paljous ja sekavuus saattaa välillä tuntua suorastaan ylivoimaiselta. Suurimmat miinukset peli saa sen lyhyestä kestosta, sekä loppuosan tehtävien toistosta.
Forza Motorsport 4: November Speed Pack & December IGN Pack
Forza Motorsport 4:ään julkaistut lisäosat ”November Speed Pack” ja ”December IGN Pack” sisältävät molemmat 10 autoa ja hintaa yhdelle lisäosapaketille kertyy 560 Microsoft Pointsia. Hinta ei siis päätä huimaa, mutta ei sen puoleen pakettien sisältökään. Ilman lisäosiakin Forza 4 sisältää melkoisen läjän autoja ja uusien lisääminen tuntuu melkoisen turhalta täytteeltä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ford Escort RS1800, Chevrolet Bel Air sekä pari muuta ”vintage” autoa tuovat ajoon hieman lisää fiilistä. Ongelmana on, että lisäosien autot hukkuvat muun massan mukana ja kun DLC-autojen haku on pelissä melkoisen työlästä, lähtee lisäosien peluusta loputkin mielenkiinnon rippeet. Peli ei järjestä DLC-autoja omaan lokeroonsa, vaan heittää ne autonvalmistajien mukaan, jolloin on vaikea muistaa mitkä autot ylipäätään kuuluivat DLC-paketteihin. Sekavuuden kruunaa tämän lisäksi se, ettei peli ilmoita autoja selatessasi, mitkä autoista on DLC- materiaalia, niin, paitsi tietysti pelin julkaisun aikana tulleissa bonus-autoissa lukee komeasti ”DLC”. Siinä sitten yrität muistella että mitäköhän autoja siinä December IGN Packissa olikaan, eikä hakemisen jälkeen oikeastaan edes jaksa kiinnostua uusista autoista, kun ne vanhatkin toimii ihan hyvin ja niitä on riittävä määrä. Yksittäinen paketti ei toki paljoa maksa ja muistipelinä se toimii erinomaisesti.
November Speed Pack:
- 1957 Chevrolet Bel Air
- 1992 GMC Truck Typhoon
- 2013 Ford Focus
- 2011 VW Scirocco R
- 2011 Audi RS3 Sportback
- 2012 Dodge Charger SRT8
- 2012 Aston Martin Virage
- 2012 Lamborghini Aventador LP700-4
- 2011 Ferrari #62 Risi Competizione F458 Italia
- 2011 Audi #2 Audi Sport Team Joest R15++ TDI
December IGN Pack:
- 1981 VW Scirocco S
- 1986 Alfa Romeo Spider Quadrifoglio Verde
- 1977 Ford Escort RS1800
- 1988 Pontiac Fiero GT
- 2011 Ford F-150 SVT Raptor
- 1967 Chevrolet Chevelle SS-396
- 2011 Mazda RX-8 R3
- 1957 Ferrari Maserati 300 S
- 2010 Maserati GranTurismo MC GT4
- 2011 Suzuki #1 Monster Sport SX4 Hill Climb Special
Kuvat: Pelin kotisivut
Gears of War 3: Shadow of RAAM
Kaikkien aikojen isoin Gears of War latauspaketti Shadow of RAAM, kertoo tapahtumista muutamaa tuntia ennen E-Dayn tapahtumia. 1200 MS-pisteella saa pelattavaa muutamaksi tunniksi.
Sankarina on tällä kertaa Michael Barrick, jonka johtaman Zeta-ryhmän tehtävänä on evakuoida Seralla sijaitsevan Iliman asukkaat ennen kryllien ja muiden locustien saapumista. Mukana on edellisistä osista tuttuja hahmoja, kuten luutnantti Minh Young Kim, Tai Kaliso sekä täysin uusi tuttavuus Alicia Valera. Itse Michael Barrcik on Gears of War sarjakuvia lukeville tuttu hahmo.
Pelaaminen on sitä samaa mihin olemme tuttoneet jo kolmessa pääjulkaisussa tottuneet. Eli suojassa ollaan ja kumarassa juostaan. Toimintakohtausten välillä joutuu, täysin tarpeettomasti, juoksemaan pitkin käytäviä ja kujia, etsien avointa ovea. Jos kyseessä olisi järkevää ongelmanratkontaa, olisi se perusteltui. Nyt se tuo vain peliaikaa lisää, tai vie aikaa oikealta pelaamiselta. Koska locustit eivät ole saaneet taivasta peitettyä musteella, paistaa taivaalla aurinko ja kulkuväyliä tukkivien autojen pinnoissa vielä maalia. Shadow of RAAM selkeästi värikkäämpi kuin G.o.W:ssa ollaan totuttu.
Isoin juttu on kuitenkin se, että pääsee ohjastamaan itseään kenraali RAAMia. Kuinka hienoa se sitten on! Valitettavasti ei kovinkaan. RAAM osoittaa sormellaan ja pienet kyrllit lentävät kohti ihmisiä ja jäljelle jää vain veripilvi. Aseenaan RAAM pitää isoa veistä, jolla voi tehdä hurjan hyökkäyksen joka on samanlainen kuin retro lancerilla. Eli kumarassa juostaa ja puukko upotetaan vihollisen vatsaan ja nostetaan ilmaan. Hienoa.
Kolmen tunnin kampanjan lisäksi mukana tulee kuusi uutta multiplayer hahmoa, uusia pintoja aseille sekä kymmenen achievementia jahdattavaksi. Shadow of RAAM on tarkoitettu niille, joille Gears of War on parasta maailmassa. Vaikka pidän Gears of War- peleistä, etenkin co-oppina ja horde rules-4-ewa, on tämä mielestäni suhteellisen turha paketti.
Kuvat: Pelin kotisivut
Forza Motorsport 4
Forza Motorsport tulee taas. Kyseessä on sarjan neljäs osa. Edellinen osa julkaistiin kaksi vuotta sitten, joten uusi Forza tulee auton rassaajille tarpeeseen. Forza 4 kiittää jos olet pelannut sarjan edellistä osaa ja voit ladata tietosi siitä. Esim. itse olin pelannut Forza 3:sta, 49 levelille, jolloin Forza 4 lahjoitti autotalliini nipun nopeita autoja ja tukun crediittejä. Kätevää!
Uudistunut Forza
Forza 4:ssä on tapahtunut mukavasti uudistuksia. Yksinpelaamisen iloa voi nyt kokea mm. kokonaan uudessa World Tour- tilassa, missä pelaajalla on mahdollisuus kiertää maapallon eri kolkissa ajamassa kisoja. World Tour sisältää kausia ja jokainen kausi on aina edellistä pidempi, sekä hiukan haastavampi. Radat itsessään kone päättää, mutta luokan saa mukavan vapaasti valita. Pelkästään World Tourissa on jo moneksi tunniksi pelattavaa, mutta sen lisäksi on myös Event-lista, jossa on hurja määrä kisoja mitä voit käydä pelaamassa silloin kuin huvittaa. Kaikki ”eventit” eivät ole heti auki, vaan peliä eteenpäin pelatessa niitä aukeaa lisää. Top Gear- auto-ohjelma on pelissä vahvasti läsnä ja yhtenä uutena ratana on mainittava Top Gearin kuuluisa testirata, jossa pääsee pelaamaan mm. autokeilausta. Yksi pelin uutuuksista on myös Autovista. Sen tarkoitus on antaa pelaajalle vapaat kädet lähestyä ja tutkia autoja ja saada niistä lisäinfoa. Voit vapaasti availla ovia, takaluukun, istua auton sisällä ja tutkia auton sisätilaa, tai vaikka katsastaa konepellin alle. Se on mukavan rentouttavaa puuhaa ja autot näyttävät käsittämättömän kauniilta ja aidoilta. Autovistassa on Kinect- ominaisuus jota itse en päässyt testaamaan, mutta pelkällä padillakin pärjää hyvin. Ääneen pääsee myös Top Gearin Jeremy Clarkson, joka selittää jokaisesta Autovistan autosta omat mielipiteet. Pelin jokaista autoa ei pääse Autovistassa tutkimaan, vaan niitä on hillitty määrä. Uusia autoja avataan ”challengeja” ajamalla. Jotkut autoista ovat pelin disc 2:lla, mutta asennettuasi kakkoslevyn, ei sitä tarvitse enää koneeseen laittaa.
Nettipelaamien
Netissä voit luoda oman Car Clubin, mihin voit kutsua ystäviä. Näin perustatte ns. oman joukkueenne ja yritätte ajaa sille mahdollisimman hyviä sijoituksia tuloslistoissa. Car Clubin sisällä voi jakaa omasta tallistaan autoja, vapaasti käytettäviksi joukkueensa jäsenille. Rivals- tila on myös uutuus pelissä. Siinä tarkoituksena on rikkoa jonkun netissä ajama aika, eri radoilla. Päättäessäsi rataa minkä haluat ajaa, kone ehdottaa kuskia kenen aikaa lähdet rikkomaan. Voit toki itse päättää kenen aikaa haluat haastaa. Siinä riittää haastetta, sillä maailman kovinta aikaa ei ole helppo rikkoa. Mutta eiköhän tämäkin hupi ole mukavinta vertailemalla ystäviesi aikoja. Jännitys pysyy päällä koska peli ilmoittaa aina kun joku ystävistäsi on alittanut aikasi. Nettipeleissä löytyy mukavasti eri vaihtoehtoja. On normaalia kisailua eri autojen kesken, kisailua samanlaisilla ”ei tuunatuilla” autoilla, on driftaamista jne. Kaikki ”totinen” kilpailu on netissä mielestäni ok, vaikka kiilailuksi ajot usein meneekin, mutta leikkimieliset kilpailut autoilla kuten ”Soccer” tai ”Tag” ovat turhaa lisätäytettä peliin. Toki siitä jotkut varmasti nauttivatkin, mutta itseäni ei hirveästi kiinnosta pelata autoilla jalkapalloa tai leikkiä hippaa.
Grafiikka on uskomatonta, tekoäly laiskaa
Peli näyttää häkkellyttävän kauniilta. Usein kisojen jälkeen jään vain katselemaan autojen kirmaamista radalla ja ihastelen niitä suu auki. Autovista on hyvä paikka kun haluaa nähdä autot todella läheltä. Grafiikka hipoo siis täydellisyyttä, mutta pelin tekoäly ei sitä tee. Jälleen kerran tekoäly käyttäytyy radalla todella aneemisesti ja typerästi. Kisoihin ei saa kunnon tunnelmaa yksinpelissä koska AI autot liikkuvat kuin raiteilla. Joskus harvoin ne hiukan taistelevat keskenään ja välillä jopa pyörähtää, mutta kiihkeitä kisoja AI:n kanssa on turha toivoa. On raivostuttavaa huomata että ainoa keino millä tekoäly voittaa, on se että sillä on selkeästi parempi auto, ei sillä että se ajaisi paremmin. Tekoäly jarruttelee täysin käsittämättömissä kohdissa, välillä jopa sellaisissa missä itse ajan ns. ”lusikka pohjassa”. Tähän olen koko Forza historian ajan halunnut korjausta, mutta ei. Yksinpeluu on nimensä mukaisesti, melkoista yksinpeluuta. Botit kulkevat rataa ympäri kuin junat ja minä ajelen yksin ilman vastusta.
Ajotuntuma on hyvä ja ehkä hieman vaikeampaa kuin edellisessä Forzassa. Tuntuu että padin tatilla on nyt helmpompi kääntää rattia liikaa, jolloin auto lähtee välillä lapasesta. Niinkuin aiemmissakin osissa, R1-luokan autot menevät omaan makuuni jo liian lujaa ja ajosta tulee yhtä hulluutta. Kaikilla muilla autoluokilla onkin sitten nautinnollisempi ajaa. Pelin äänet voisivat olla paremmat. Tämä on mielestäni vaivannut edellisiäkin osia. Moottoreissa ei ole tarpeeksi voimaa ja äänet ovat kolkot. Myös autojen törmätessä, äänet ovat melkoisen kummallisia.
Forza Motorsport 4 on ihan mukava peli ja esim. F1 2011:sta verrattuna aika paljon rennompaa touhua, joskin F1 tulee saamaan minulta paljon enemmän pelitunteja. Forzan suurin ongelma on edelleen hölmö teköäly, joka vie suurissa määrin mielenkiintoa yksinpeluusta. Onneksi tämä on laaja peli ja kaverin kanssa tai netissä pelaaminen tuo lisää mielenkiintoa. Lisäksi Autovistaan ja omien autojen tuunaamiseen/maalaamiseen saa vierähtämään jonkin verran aikaa.
Gears Of War 3
Marcus Fenixillä ja lopulla Delta Teamin jäsenillä on tiukat paikat kun ihmisten välinen sota Locust ja Lambient vihollisjoukkojen kanssa viedään päätökseen. On kulunut kaksi vuotta viime pelin, Jacinton tapahtumista.
What’s left of COG
Fenix ja muut COG- jäsenet matkaavat tätä nykyä laivalla. Sota on ollut turmiollinen eikä COG jäseniä ole enää kuin kouralllinen. Marcus synkistelee hytissään kun hänet komennetaan laivan kannelle, mukana kulkevat Dom ja Jace. Kauaa ei kestä kun hehkuvat Lambentit hyökkäävät laivaan ja alkaa taas hirvittävä tykitys. Peli on taattua Gears Of Waria. Paljon vihollisia kerrallaan, hylsyt lentää, aseet kuumenee ja päät irtoaa kun Delta Team pistää haisemaan. Aseita on jonkin verran uusia, mielenkiintoisimpana tehokas One Shot- Sniper, joka nimensä mukaisesti, tappaa vihollisen yhdellä laukauksella. Hammerburstilla pystyy nyt myös zoomaamaan ns. FPS- tyyliseen tähtäykseen, mikä tekee siitä mukavan käytettävän. Grave Digger on myös yksi uutuus, mutta sen käyttö oli mielestäni tehotonta. Grave Digger on pommi joka kaivautuu maan alta vihollisen lähelle ja räjähtää. Jos haluat, voit pelata peliä perus Lancerin sijaan, Retro Lancerilla. Retroilu voi olla mukavaa mutta tavallinen Lancer on selkeästi tarkempi edeltäjäänsä. Eri aseilla on omat ”Execution” liikkeet. Liikkeet ovat välillä erittäin rankkoja ja sekös saa hymyn huulille. Ohjaus on tuttuun tyyliin luontevan raskasta, vaikka välillä saan harmaita hiuksia A-napin kanssa. Joskus juoksun jälkeen tyyppi ei suostu menemään suojaan ja jään idiootin lailla seisoskelemaan keskelle sotaa. Tietokoneen kanssa pelatessa tekoäly toimii välillä hyvin ja välillä ei niin hyvin. Tekoäly tajuaa välillä tulla erittäinkin kaukaa ”revivemaan”, mutta joskus ollessani ihan tyypin vieressä henkihieverissä, tekoäly vain seisoskelee ja ampuu. Co-oppina tämä tietysti kannattaa pelata, silloin kaikki toimii luultavasti paremmin.
Peli on über machoilua ja miehisiltä one linereilta ei voi välttyä, mutta se löytää usein myös herkän puolensa. En muista että kummassakaan aikaisemmassa Gearssissa olisi ollut kauttaaltaan näin haikea fiilis. Eritoten Dom on edelleen aivan rikki vaimonsa Marian kohtalosta, mutta myös muihin henkilöihin ja heidän muistoihin paneudutaan. Hahmoissa on enemmän inhimillisyyttä kuin ennen. Tarina on hyvä ja se sisältää muutaman paljastuksen/yllätyksen. Tehtävät ovat tuttuun Gears Of War tapaan melko suoraviivaisia. Mene ja tee jokin yksinkertainen asia ja sitä ennen tapa pirun paljon vihollisia. Jos joku jaksaa kerätä niin kentistä löytyy myös erilaisia ”collectableseja”. Jotkut niistä sisältävät pientä nippelitietoa pelin tarinasta.
Kentät lumoaa
Kenttäsuunnittelussa ollaan onnistuttu erinomaisesti. Siinä missä edelliset Gearssit olivat suht harmaita, on Gears Of War 3 hyvinkin värikäs. Maisemat vaihtuu tiuhaan ja kentissä on upeita näköaloja. Kaiken kukkuraksi pelin grafiikka näyttää hienolta, joka nostaa tunnelmaa entisestään. Kentät ovat ehkä avoimempia ja ”tavallisempia” kuin aikaisemmin. Nyt kuljetaan enemmän kaupungeissa, kylissä, tehtaissa jne. Kenttien kauneus ja monipuolisuus olivatkin suurin asia mihin ihastuin Gears Of War 3:ssa. Pelistä näkee että tähän on ladattu viimeisen kerran kaikki osaaminen mitä Epic Gamesilta lähtee. Kenttien monipuolisuuden lisäksi on erilaisia vehkeitä mitä pääsee kokeilemaan. Pelin loppupuolella eteen tuleva sukellusvene kohtaus on kerrassaan mahtava kokemus. Tämänkaltaiset kohdat lähettävät pelin uuteen nousuun ja sen ansiosta siihen ei kyllästy. Marcus Fenix ei ole ainoa sotilas jota ohjataan, vaan muutaman chapterin ajan kuljetaan Cole Trainin kyydissä, mikä tuo myös monipuolisuutta peliin. On pakko sanoa että olen ihan tykännyt kahdesta aiemmasta Gearssista, mutta Gears Of War 3 peittoaa ne molemmat. Pelissä oleva haikeus istuu hienosti kenttien välillä niin toiveikkaisiin maisemiin. Sodasta ei puutu massiivisuutta kun Delta Team etenee kohti loppua.
Äänet tukevat hyvin massiivista sotaa. Räjähdykset kuuluu ja ohjain tärisee. Varsinkin Hammerburstin zoomilla tähdätessä, kun ase heiluu ja joka puolella räjähtelee, tulee sellainen olo että nyt ollaan siinä viimeisessä sodassa. Pelissä on muutama kohta jossa hirvittän sodan keskellä soi haikea piano musiikki. Vaikka tietty kliseisyys paistaa, on valinta onnistunut ja jälleen, se sopii hyvin pelin surulliseen tunnelmaan. Peli näyttää hienolle ja grafiikka on hyvää, mutta joskus tyyppien kasvot ovat hieman, miten sen nyt sanoisi, suttuisen näköisiä.
Sodatkin loppuu aikanaan
Pelin läpi päästessä oloni oli hyvä. Se loppui juuri niinkuin sen pitikin loppua. Kestoa pelille kertyi ehkä tuollainen 12 h. En ole ikinä ollut mikään hardcore Gears Of War- fani ja tämä peli yllätti minut positiivisesti. Peli on hyvä, ajoittain jopa erinomainen enkä siitä hirveästi heikkoja kohtia löydä, joskaan en tätä omalle klassikko listalle laittaisi. Toimivaa actionia alusta loppuun hienoilla kentillä. Peli ei suinkaan lopu yksinpeluuseen vaan Gears Of War 3 sisältää erilaisia multiplayer -moodeja. Nopeasti kokeiltuna, meno sielläkin päässä tuntui melko hyvältä. Jos action vaan vähääkään kiinnostaa, suosittelen hankkimaan Gears Of War 3:n.
